Seitsemältä ylös, vieläkään ketään ei oltu syöty ja tavaratkin olivat pysyneet puussa. Yöllä rakovalkea oli vain kerran yrittänyt karata. Huuhaa köysi oli yöllä katkennut toisen solmun kohdalta vaan kuitenkin pysynyt puussa jostain syystä. Lisäksi se oli menettänyt kokonaan eilisiltaisen kimmoisuutensa ja muutenkin vaikutti olevan sisältä palasina, joten se päätyi päästämään mustaa savua nuotion jäänteisiin.
Loppu vaelluskin saatiin olla täysin yksin Fairy Fallsille saakka, sitten alkoi näkymään vaikka minkälaista kävelijää. Parissa kohdassa oli näkemistä, muuten melko tasaista puurtamista. Auton kyydistä nähtiin parit biisonit ja neljä japanilaista liftaria avolava-auton kyydissä.
Kansallispuiston rajan ulkopuolella oli iso kylä, ostettiin jäätelöä ja mietittiin minne jatkaa matkaa. Päädyttiin ajamaan Elkhorn nimiseen autiokaupunkiin. Vaihtoehtona ollut Villen tutun ranch kun olisi tehnyt aikataulusta liian tiukan. Syötiin matkalla Ennis nimisen kylän Sport Barissa buffalonliha purilainen.
Elkhorn autiokaupunki ei ollutkaan aivan niin autio kuin olin odottanut, viitisen asuttua taloa ja suunnilleen saman verran hylättyjä ajan ruskettamia joista kahteen pääsi sisälle. Toisessa oli toinenkin kerros käytössä, vanha tanssipaikka. Käytiin hautausmaallakin ja ajeltiin rautakaivokselle päin vaan tie oli liian huonossa kunnossa.
Elkhornin jälkeen loppuivat taas suunnitelmat, eli seuraava vaihe olisi ajella rauhassa Seattleen, ehkä olla hotellissa yötä ja sitten lentokoneeseen nousu. Mutta se olisi tarkoittanut että matka olisi käytännössä ohi. Tarvittiin vielä loppuhuipennus, ja koska päivemmällä ranchille ajo olisi ollut typerää aikataulun kireyden takia, se alkoi nyt hiljalleen houkuttamaan enemmän ja enemmän. Varovaisten arvioiden mukaan tämä suunnitelma vaatisi läpi yön ajamista, kuskien vaihtamista ja yhden aina vuorollaan nukkumista.
Koska alkuosa molemmista reiteistä kulkivat samaan suuntaan saimme vähän miettimisaikaa. Lisäksi jos ajaisimme ranchille meidän pitäisi löytää suihku jostain, vaelluksen jälkeen sellaista ei vielä ollut tullut vastaan. Jonkun kymmenen mailin päästä vastaan nousi kyltti ‘Merry Widow Health Mine & Campground ‘. Löydettiin sieltä kolikoilla toimiva suihku, Ville kävi vaihtamassa kolikoita joltain seurueelta ja sitten peseydyttiin. Ei mitään tietoa oliko suihkut tarkoitettu vain yöpyjille, mutta kyllähän me niistä maksettiinkin toisaalta.
Yöllä ajaminen oli melko erilaista kuin päivällä. Liikennettä oli vähemmän, katuvaloja huomattavasti vähemmän kuin Suomessa ja erkanevat liittymät näyttivät hämäävän paljon mutkilta. Lisäksi tietöiden kohdalla oli kaistoja vaihdeltu miten sattuu ja uudet reitit merkitty heijastavilla oransseilla tötteröillä jotka näyttivät todella epätodellisilta.
720 mailin päivämatkan jälkeen päätimme pysähtyä parin tunnin torkuille lepoalueelle, kun vielä oli pimeää ja sai siis nukuttua helposti. Siinä jossain neljän ja viiden välillä. Ville otti makuupussinsa ja alustansa ja loikkasi matalan aidan taakse pihalle, minä ja Elina ei jaksettu liikkua niin paljoa ja jäätiin varsin eriskummallisiin asentoihin autoon.