5.30 ylös jotta ehditään ensimmäiseen shuttle bussiin eikä paistuta elävältä päivemmällä. Kestää kuitenkin vähän pitempään lähteminen, yllätys. Busseja tulee vähintään vartin välein, joten pian ollaan menossa kohti Angels Landing nimistä kukkulaa, jonka pitäisi olla paikan mahtavin näköala. Opaslippunen sanoo ettei 5 mailia pitkän ja 400 metriä nousevan polun viimeistä osaa suositella korkeanpaikankammoisille, varsin lupaavan kuuloista siis.
Ensimmäiset neljä ja puoli mailia menevät melko huomaamatta näköaloja ihastellessa kiveen hajautta polkua kävellessä, sitten alkaa polun paras osa. Polku ylittää muutaman metrin levyisen kannaksen, molemmalla puolella on satoja metrejä suoraa tiputusta. Kiveä ei ole enää tasoiteltu valtatieksi, ainoastaan pieniä askelmia on hakattu sinne tänne. Polkua seurailee kaiteeksi tarkoitettu ketju, yleensä polun turvallisemmalla puolella. Kannaksen jälkeen polku alkaa nousemaan korkeamman kallion huipulle ja pian joka puolella näkyy punaisia kallioita ja vehreitä laaksoja. Lyhyet etäisyydet viereisiin kallioihin korostavat korkeutta ja ihmisiä näkyy alle kymmenen, paljon suositeltavampi kohde kuin Half Dome.
Kuvien ottamisen ja lepäilyn jälkeen aurinko alkaa lämmittämään yhä enemmän, joten lähdemme laskeutumaan. Paluumatkan alkuosa sujuu niin hyvää vauhtia hyppien kiveltä kivelle ettei muita enää näy missään joten päätän jatkaa matkaa yksin ja odotella bussipysäkillä. Ohittelen muita laskettujia - joita ei näkynyt huipulla - leppoisesti hallittua putoamistani jarrutellen. Paras kukkula tähän mennessä.
Puistosta poistumme vanhaa kallioon louhittua tunnelia pitkin kohti Grand Canyonin pohjoispuolta. Esko vaihtui kuskiksi tankkauksen jälkeen ja vei meidät Cape Royaliin. Siellä sitten istuskeltiin ja katseltiin kanjonia. Viereisellä Angels Window kielekkeellä käytiin myös. Yöksi jäimme De Motte nimiselle teltta-alueelle hieman kansallispuiston ulkopuolelle.