Port Bouhun menevä juna oli Pariisista saapuva yöjuna. Nousimme makuuvaunuun koska muita ei alkanut löytymään ajoissa. Eteenpäin kulkeminen junassa rinkkojen kanssa oli liian vaivalloista maisemia tuijottelevien ihmisten takia, eikä matkaa ollut pitkästi joten jäimme seisomaan ovelle. Konduktöörejä ei ehtinyt näkyä, mutta noustuamme junasta pois Port Boun asemalle kysyi joku oven edessä seisova virallisen näköinen herra meiltä passeja. Pelkkä passin olemassa olo ilmeisesti riitti, sillä välittömästi vilauksen passista nähtyään hän viittoi ihmisiä eteenpäin.
Koska edellisessä paikassa oli kivikkoiset rannat ja hiekan tilalla teräviä pikkukiviä, eikä välimatkaa sinne ollut vielä kertynyt kunnolla kymmentä kilometriäkään, oli oletettavaa että samanlainen ranta olisi täälläkin. Niinpä etsimme kartalta lupaavampaa paikkaa hieman etelämpää. Antin mielestä semmoinen oli Mataro, kuulemma sopivan iso ja niillä kohdin olettaisi jo olevan hyvää rantaa. Virkailija puhui ja ymmärsi englantia jo huomattavasti paremmin kuin ranskassa olimme tottuneet.
Junan lähtöön oli vajaa pari tuntia, joten lähdimme etsimään ruokaa ja tutkimaan josko viimein pääsisimme uimaan. Kello ei ollut vielä yhdeksääkään, joten ainoa avonainen liike jonka löysimme oli leipomo. Luvassa uimisen jälkeen oli siis jälkeen kerran kuivaa patonkia ja vettä, mutta koska tänään oli tarkoitus syödä vihdoin jossain valmista ruokaa niin sillä ei ollut niin väliä. Vesi oli kirkasta ja sopivan viileää kuuman päivän vastakohdaksi, uintimatkan päähän oli ankkuroitu tikkailla varustettu ponttooni uimareille, joten uimme sinne. Koska junan lähtöön oli rajallisesti aikaa ja seuraavaa joutuisi odottamaan yli kaksi tuntia emmekä halunneet uusia eilistä rannalla yöpymistä ihan näin nopeasti, jouduimme kiiruhtamaan ja jättämään useammat hyppimiset myöhemmäksi.
Junaa vaihtaessa huomasi selvästi että nyt ollaan menossa turistirysään. Junan kaikki matkalaukulliset jäivät samalla pienellä asemalla ja suuntasivat varjoon. Tunnin hiostavan odottelun jälkeen pääsimme takaisin ilmastoidun junan viileyteen. Pian alkoivat loppumattoman pitkät hiekkarannat ja lukuisat hotellit vilistä junan molemmin puolin. Pysäkkejä oli paljon ja yhden välimatkan kävi hanuristikin kyydissä soittelemassa. Matarossa juna-asemalla vastassa oli portit. Ilmeisesti lähijunissa lippu piti leimata automaateissa molempiin suuntiin, eikä meillä mitään semmoisia ollut. Onneksi invaportti oli auki niin ei tarvinnut alkaa virkailijoille selittämään Inter Rail kortista.
Ensimmäinen hoidettava asia oli jossain paikassa syöminen. Löytyi kebab paikka, katseltiin ensin ulkopuolella listaa että onpas kallista, myyjä tuli selittämään jotain ja viittoi meidät sisälle, jossa hinnasto oli melkein puolet halvempi. Vähän aikaa mietittyämme söimme döner kebabit, wrappiin käärittyinä, kaikki vähän erilailla yhdisteltyinä, kanaa, jotain muuta lihaa tai molempia. Kebab vartaissa ei ollut mitään jauhelihaa suomalaiseen tyyliin vaan kunnon lihakimpaleita. Vartaita kypsennettiin kaasulla kokoajan, joten sisällä oli todella kuuma. Kunhan wrap oli täytetty, salaatit ja kastikkeet lisätty ja koko komeus kääritty se käärittiin folioon ja lämmitettiin vielä parilalla puristaen. Maku oli hyvä, ja annos oli varsin riittävä. Loppupuolella ateriaa kokki kantoi pöytään joitain rullatun ja reilussa rasvassa uudelleenpaistetun letun näköisiä, viiden sentin mittaisia rullia. Sanoi se nimenkin kait, vaan eihän sitä tietenkään kuullut. Mietittiin että kasvoikohan se lasku just, vai kuuluiko tämä hintaan eikä tajuttu hinnastosta. Jatkettiin kebabien mutustusta ja kohta saatiin vielä keltaiset luumutkin. Silloin alkoi jo tuntua että nyt taidetaan taas hölmöltä ja kielitaidottomalta turistilta lypsää rahaa. Yritettiin syödä nopeasti ennen kuin lisää tulisi. Rullat olivat kuivia ja aika mauttomia, mutta luumujen avulla ne sai syötyä, miten lie oikeasti tarkoitettu käytettäväksi. Ei oltu tarpeeksi nopeita ja pöytään ilmestyi vielä ilmeisesti hunajamelonin viipaleet. Ne hotkittiin ja noustiin kassalle maksamaan. Yhteissumma oli kuitenkin vain 10.50e, eli juuri se minkä pitikin. Jätettiin sitten 10% tippi pöytään kun sen kokoinen sen kuulemma pitää olla.
Seuraava kohteemme oli ranta. Aurinko paistoi lähes suoraan ylhäältä eikä sataan metriin ennen merta ollut kuin hiekkaa. Laskettiin rinkat ja levitettiin makuualustat polttavalle hiekalle. Meri oli viileä muttei liian. Antti lähti tarkistamaan rinkkoja ja loisti kuin majakka kaikkien ruskettuneiden ihmisten keskeltä. Rannalle palatessa huomasin rantavedessä aaltojen mukana heiluvan jotain setelimäistä, tarkempi tutkiskelu paljasti sen olevan 50e seteli. Kukaan ei näyttänyt etsivän mitään ja rannalla oli paljon ihmisiä joten omistajan selvittäminen tuskin olisi onnistunut, joten pienen salakavalan sukellusliikkeen jälkeen seteli oli siirtynyt taskuun toivottavasti tyylikkään huomaamattomasti. Auringon oton, uuden uinnin ja suihkun jälkeen lähdimme etsimään majoitusta, ensin kuitenkin pysähdyimme köysistä tehdyllä kiipeilytelineellä.