Heräsimme autoliiton kirjan pelottelemina jo kahdeksalta pakkailemaan autoa, matkaa Puolan Varsovasta Liettuan Kaunasiin olisi 390km ja teiden kunto epäilyttävä. Pääsimmekin matkaan jo ennen yhdeksää.
Varsovan keskustan, ja yleensä koko Puolan, liikennejärjestelyt olivat vajavaiset automäärään nähden. Kaikilla kaistoilla oli kokoajan tungosta niin, että ympärilleen sai katsoa tarkasti ennen käännöksiä ja kaistan vaihtoja. Onnistuimme ajamaan vielä ohitse oikeasta liittymästä, kun niitä oli niin lähekkäin peräjälkeen. Jouduimme siis tekemään ylimääräistä mutkittelua, jotta pääsimme oikealle tielle. Puhelimen puhuvasta opaskartasta oli jälleen hyötyä.
Muutaman kymmenen kilometrin päässä keskustasta tie ahdistui yksikaistaiseksi. Rekat ohittelivat toisiaan ja pikkuautot pyrkivät ohi kaikista muista tiellä liikkujista, oli edessä suora tai mutka. Tilan antaminen ohitukselle oli hankalaa huonokuntoisten pientareiden takia. Autoliiton sivuston viimekesäisen kirjoituksen perusteella valitsimme tien Lomzan kautta, piti kuulemma olla vähemmän rekkaliikennettä ja muutenkin turvallisempi. No, se toinen reitti olisi varmaan ollut sitten todella epäilyttävä. Tie oli entistäkin kapeampi ja huonokuntoisempi, rekkoja oli liikenteessä runsaasti.
Liettuan puolelle päästyämme tie jatkui edelleen kapeana. Vähän rajan jälkeen oltiin melkein joka risteykseen lisätty erityisen vaarallista tieosuutta ilmoittava liikennemerkki, jossa on kolmion sisässä musta pallo. Ulkona aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja autossa lämpötila alkoi kohota tukalaksi ikkunoiden raottamisesta huolimatta.
Perillä Kaunasissa puhelin näytti reitiksi pienen soratien, joten kurvattiin liikenteeltä suojaan läheisen rautakaupan pihaan selvittelemään tilannetta. Käytiin tarkastamassa reitti kävellen, ja todettiin, että väärin meni laitteella, risteyksen takana sulkuviivojen suojaamana on oikea risteys.
Aurinko paahtoi täydellä terällä ja lämpöä oli yli 25. Petri ja Eme lähtivät tutustumaan kaupunkiin respan hyvien karttojen perusteella. Olisi ollut hyvin merkitty vajaan viiden kilometrin mittainen pyöräreittikin, mutta sähkökiskobussi maksoi vain 70 senttiä. Minä jäin tuulettelemaan autoa ja laiskottelemaan.
Eme: Menomatka paikallisliikenteen bussilla sujui sangen mallikkaasti. Bussi saapui muutaman minuutin odotuksen jälkeen, vaikka emme tienneet edes aikataulua pysäkille tullessamme. Matkalla bussi pysähtyi automaattisesti jokaisen pysäkin kohdalla ja osasimme jäädä kyydistä oikealle pysäkille heti vanhan kaupungin laidalle.
Suuntasimme ensimmäisenä osittain entisöidylle kivilinnalle, joka sijaitsi niemen nokassa vanhan kaupungin laidalla. Emme kerenneet kävellä montaakaan sataa metriä ennen, kuin Petri havaitsi taivaalla taitolentäjän. Lentokone lensi kuin jättimäisellä vuoristoradalla, syöksyi vuoroin ylös ja alas sekä kieppui ympäri useilla eri tavoilla. Kun maltoimme jatkaa matkaa, törmäsimme seuraavaksi iltarasteja kiertäviin pyörätuolisuunnistajiin. Linnasta itsestään oli entisöity yksi torni ylös asti, ympärillä levittyi raunioituneita muureja ja ruohokenttä.
Jatkoimme matkaa vanhan kaupungin kaduille. Ympärillämme kohosi vanhoja rankennuksia ja useampiakin kirkkoja. Vanhakaupunki oli huomattavasti paremmin säilynyt, kuin Varsovassa. Valitettavasti kaikki pikku putiikit olivat jo sulkeneet ovensa, ravintoloita oli kuitenkin vähän joka puolella. Päätimme kävellä katsomaan jonkun kilometrin päässä olevaa jättimäistä ostoskeskusta, jota leirintäalueen respan poika suositteli kirjautuessamme alueelle.
Ostoskeskus oli todellakin valtava, kävelimme siellä noin puolitoista tuntia, emmekä onnistuneet ohittamaan edes puolia liikkeistä. Liikkeet olivat pääasiassa vaatteisiin ja ylellisyystuotteisiin keskittyneitä, emmekä jaksaneet käydä monessakaan sisällä. Nälkä alkoi pikkuhiljaa painaa vatsassa, joten nousimme kerrokseen, jossa ravintolat sijaitsivat luisteluradan ympärille kerääntyneinä. Emme kuitenkaan löytäneet niistä mieleistämme pihvipaikkaa. Kun liikkeet alkoivat sulkea oviaan, päätimme, että on aika poistua keskuksesta.
Kävelimme uuden kaupungin keskustan pääkadulle. Näimme useita terasseja, joilla ihmiset joivat enimmäkseen viiniä ja olutta. Vain harvassa näkyi ruokalautasia, joten päädyimme kävelemään takaisin vanhan kaupungin keskustaan etsimään ruokaa. Löysimmekin pian pienen ravintolan, jonka pöydät levittäytyivät mukulakivikadulle ravintolan terassin etupuolelle. Kumpikin sai syötäväkseen erittäin hyvää lihaa ja erilailla valmistettuja perunoita. Illastaessamme ilta pimentyi ympärillämme ja ihmisten ääneet lisääntyivät. Kävelimme pimeässä bussipysäkille ja totesimme meille käyneen tuurin, kerkeäisimme vielä viimeiseen leirintäalueen suuntaan menevään autoon. Emme olleet hoksanneet tarkastaa aikataulua kaupunkiin tullessamme.
Paluubussissa oli vain vähän väkeä ja osasimme jälleen jäädä oikealle pysäkille parin sadan metrin päähän leirintäalueesta. Aluetta lähestyessämme totesimme kaikkien porttien olevan lukossa ja aidan pari metrinen. Meille ei ollut kerrottu, emmekä olleet huomanneet missään kylttiä, että respan sulkeutuessa koko alue lukittaisiin. Missään rakennuksissa ei näkynyt valoja, eikä portin pielessä ollut ovikelloakaan, joten päädyimme soittamaan Jannen hätiin. Yhdessä tulimme tulokseen, ettei auta muu kuin kiivetä aidan yli. Ylälaidassa tököttävät piikit vähän hillitsivät intoani, mutta kun erään oviaukon kohdalla sai hyvin jalalla tukea kahvasta ja kädet nurkkatolpan päälle, oli ylitys sangen onnistunut. Janne vielä nosti minut ritarillisesti alas, kun rimpuilin mekkopäällä tolpasta roikkuen. Petri kiipesi sangen helposti aidan yli omatoimisestikin.
Ilta päättyi lämpimään kaakaoon ja peseytymisiin, pimeä yö oli edelleen lämmin.